Mesenaatti

Tällä viikolla on Marimekon myötä keskusteltu paljon inspiroitumisesta. Tunnustan heti kättelyyn, että inspiroiduin sen verran Pia Andellin Mesenaatti-dokumentin nimestä, että se näkyy myös tässä blogissa.

Mieheni lupautui DocPointin raatilaiseksi, joten siinä siivellä tulee katsottua läjä tämän vuoden kotimaisia dokumentteja. Tämän dokumentin mesenaatti on aina 1990-luvulle asti vaikuttanut tamperelainen Sara Hildén, joka tunnetaan yhtenä keskeisenä nykytaiteen vaikuttajana Suomessa. Hänet moni muistaa myös Särkännimen vieressä olevasta museosta.

Sara Hildén (1905 – 1993) työskenteli eri vaateliikkeissä 1920-luvulta alkaen Tampereella, kunnes perusti oman muotiliikkeen 1950-luvulla. Vähitellen bisnes kasvoi ja liikkeitä oli sekä Tampereella että Lahdessa. Liikkeiden niminä oli muun muassa Muotitalo Hildén ja Muoditar.

Dokumentin keskiössä on Sara Hildénin ja taiteilija Erik Enrothin eriskummallinen parisuhde. Hildén vastasi miehensä ylläpidosta ja pariskunta oli keskenään tehnyt sopimuksen, jonka myötä Enrothin kaikki työt kuuluivat Hildénille. Pariskunta erosi ja tämä aiheutti myrskyisän taistelun teosten oikeuksista, jota käydään myös läpi tässä elokuvassa.

Hildénin ura taiteen parissa on mielenkiintoinen. Tuohon aikaan toimi myös toinen vahva taidemesenaatti Maire Gullichsen. Tänä päivänä muotiliikkeen johtaja ei voisi olla merkittävä taiteenkerääjä, joten siinä mielessä dokumentti tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen menneeseen aikaan. 

Hildénin kollegat, ystävät, alaiset, taiteilijat ja taidevaikuttajat kuvaavat haastatteluissa rouva mesenaatin persoonaa. On merkille pantavaa miten nämä tutut ihmiset suhtautuvat voimakastahtoiseen ja varmasti hieman hankalaan Hildéeniin rehellisyydellä. Hänestä ei tule kuva maailman sympaattisempana henkilönä - ei lähellekään ja esimerkiksi Vuokko Nurmesniemi ja Laila Pullinen vaikuttavat paikon jopa hieman huvittuneilta kertoessaan Hildénin oikuista. Toisaalta on vaikea kuvitella, että vaikkapa 1960-luvun Suomessa nainen olisi voinut menestyä olemalla mikään herttainen pikkurouva. 

Mesenaatissa on läsnä useampi taso;  taiteen kerääminen, taidehistoria, naisten asema johtavassa asemassa ja riipaiseva rakkaustarina. Andell on tehnyt takuuvarmaa laatutyötä, jota katsoo mielenkiinnolla, mutta yllätyksiä ei tämä dokumentti tarjoa.

Sara Hildén 1940-luvun alussa. Kuva: Heinrich Iffland

Kjell Westö: Kangastus 38

Aina kun haluaa päästä aikamatkalle Helsingin kaduille mummojen ja vaarien tai vielä isoisovanhempien nuoruuden aikaan, tapahtuu se ottamalla käteen Kjell Westön kirja. Ihastuin vieläkin syvemmin Helsinkiin lukiessani Westön Missä kuljimme kerran, joka sijoittui 1900-luvun alun vuosikymmenille. Sen jälkeen hypättiin 1960-luvulle kirjassa Älä käy yöhön yksin ja nyt palattiin Kagastus 38 kainalossa muutama vuosikymmen taaksepäin 1940-luvun Helsinkiin.

Kangastus 38 alkaa siitä, kun eräänä päivänä vuonna 1938 aina täsmällinen sihteeri, rouva Wiik ei saavu töihin. Työnantaja, asianajaja Claes Thune on tästä ensin ärtynyt, kunnes sitten huolestuu. Mitä on tapahtunut?

Keski-ikäinen asianajaja Claes Thune on menettänyt vaimonsa parhaalle ystävälleen ja kitkuttelee asianajotoimistonsa kanssa eteenpäin. Vapaa-aikaansa hän viettää kouluajoilta tuttujen herrojen kanssa Keskiviikkokerhossa, jonka jäseninä on muun muassa taiteilija ja lääkäri. Elämä kulkee tuttuja latuja, yllätyksettömillä poluilla, mutta taustalla vaanii sodanuhka.

Rouva Wiikillä on puolestaan takkanaan raskas menneisyys. Mieltä painaa yhä vuoden 1918 vankileiri ja sen kokemukset. Lohtua ja pakoa hän hakee elokuvista. Rouva Wiik osoittautuu kolmijakoiseksi persoonaksi, toisaalta hän on hillitty ja käytännöllinen sihteeri, toisaalta hallitsematon ja hillitön, mutta myös kaikkia miellyttämään pyrkivä neiti näpsä. Mikä näistä on todellinen rouva Wiik? Tästä päästään yhteen kirjan olennaisimmista kysymyksistä; ”milloin ihminen on itsensä kaltainen, milloin hän toteuttaa oikeaa luontoansa?"

On oikeastaan yllättävää, että Westön kirjan molemmat päähenkilöt ovat melko värittömiä, vaikka pinnan alla kuohuukin. Kirjassa on suhteellisen hidas tempo,aivan kuin kirjoitustyylikin heijastelisi kuvattua aikaa. Toisaalta kirjan edetessä loppua kohden, päästään jo lähelle trillerimäistä tunnelmaa.

Westötä voi vain ihailla hänen tarkasta historian ja tunnelman kuvauksesta. Tästä, kuten aiemmistakin huomaa, että taustatyöt on tehty huolella.

Jos tämä kirja olisi teetä, olisi se lähellä Earl Greytä. Tyylikästä, tuttua ja miellyttävää, mutta vailla suurta yllätyksen tunnetta.

(Otava 2013)

Väri on valoa

Aurinkoinen syyspäivä houkutteli ulkoilemaan ja samalla mieli kaipasi jonnekin näyttelyyn. Siispä pyörän selkään ja kohti Tarvaspäätä, Gallen-Kallelan museoon.

Museossa on mielenkiintoinen näyttely värivalokuvauksen pioneerin Sergei Prokudin-Gorskin (1863­- 1944), kuvista. Tuntemattomaksi jäänyt venäläiskuvaaja kuvasi erityisesti keisarikunnan historiaa, arkkitehtuuria, maisemia ja ihmisiä. Kuvauspaikkoina oli Venäjä, Karjala ja myös Suomi.

Näyttelyn parasta antia on menneiden aikojen näkeminen väreissä. Katse kiinnittyy aivan eri asioihin kuin totutusti. Etenkin naisten vaatetuksen värikylläisyys yllätti, sillä juuri tämä jää pimentöön mustavalkokuvissa. Itäisessä naapurustossa on käytetty rohkeita väriyhdistelmiä ja kirjailutkin näkyivät selkeämmin. Myös luonto ja rakennukset heräsivät uudella tavalla eloon.

Prokudin-Gorskin tekniikassa on myös selkeä yhtymäkohta nykypäivään. Meille on tuttua RGB -värit ja samalla periaatteella myös sata vuotta sitten vedostettiin värivalokuvia.

Ostin näyttelyyn liittyvän kirjan ”Väri on valoa. Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorski – valokuvauksen unohdettu pioneeri”. Siinä kerrotaan additiivisesta menetelmästä, jota Prokudin-Gorski käytti saadakseen aikaan värikuvia. Menetelmä toimii siten, että kohde kuvattiin kolmasti käyttäen punaista, vihreää ja sonistä suodinta mustavalkoiselle materiaalille. Kohteen oli pysyttävä aivan paikallaan erillisten valotusten ajan. Negatiiveista valmistettiin erilliset, edelleen mustavalkoiset diapositiivit, jotka heijastettiin suotimien läpi kohdistamalla punainen, vihreä ja sininen valo valkokankaalla. Näin tuotettuja värikuvia pystyi katsomaan erillisellä katselulaitteella.

Myöhemmin Prokudin-Gorski ratkaisi miten värikuvia sai myös paperille. Menetelmä perustui valoherkän kromigelatiinin värjäämiseen pigmenttiväreillä. Siirtämällä ja yhdistämällä sinisellä, punaisella ja keltaisella värjätyt kalvot päällekkäin voitiin tehdä värillisiä paperivedoksia.

Monimutkaista ja kiinnostavaa. Kannatti hankkia kirja, sillä muuten Prokudin-Gorskin ihmeellisen keksinnön periaate olisi jäänyt pimentoon.

Värivalokuvia ennen värifilmiä
Sergei Prokudin-Gorski ja karelianistit I.K.Inha sekä Akseli Gallen-Kallela.
7.9.2013 – 26.1.2014, Gallen-Kallelan Museo